On kauniin kaunis sunnuntai-aamu. Pakkasta aamusella, mutta aurinko alkaa heti lämmittää ja nyt jo lämpötila plussan puolella - ainakin aurinkoisissa paikoissa. Hetken osasin olla aidosti onnellinen kun vein vuohet tarhaan ja kannoin niille vedet ja heinät. Ja aurinko oli juuri noussut ja lintujen viserrys täytti ilman! Tunsin hetken todellista onnea!

Sitten kävelikin äijä pihalla vastaan, haisee kuin rankkitynnyri ja umpikännissä ennen klo 7 aamulla. Ja pullo kainalossa. Kova kiire sammua. Ja nyt onkin sammuksissa sohvalla. Ahdistusta ja masennusta taas. Miten voi kaksi ihmistä asua samassa huushollissa ja olla niin etäisiä. Kauheaa kun entisen läheisyyden tilalle on tullut etäisyys ja vastenmielisyys. Joinain viikonloppuina emme vaihda sanaakaan keskenämme. Uskomatonta!

Itse asiassa äijä on periaatteessa täysi pultsari. Erona vain se, että on jotenkin onnistunut pysymään työpaikassaan (työnantajan kanssa tosin välillä on neuvotellut ja laitettu kotiin selviämään) ja on asunto (MINUN asuntoni, MINUN kotini!). Muuten se sopisi aivan hyvin tuonne kaupungille puistonpenkille örisemään toisten juoppojen kanssa.

Olisi ollut ihanaa tänä aamuna kun olisi ollut joku jonka kanssa juoda aamuteetä ja katsella huurteista maisemaa, jutella ja olla yhdessä onnellinen. Yksin - tai oikeastaan koiran kanssa -. voin olla hetkittäin onnellinen. Silloin pystyn olemaan onnellinen kun onnistun unohtamaan äijän. Kun onnistun uskottelemaan itselleni että asunkin yksin, vain koira ja vuohet seuranani. Mutta sitten iskee todellisuus vastaan kun äijä hoippuu pihalla matkalla pullokätkölleen. En uskoisi tätä jos joku kertoisi elämästään näin! Mutta pakko uskoa kun elän tätä elämää. Kuinka kauan - sitä en tiedä. Olen joka tapauksessa nyt päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni siinä asiassa, että en turvaudu alkoholiin lohdutuksena. Sitä olen nyt tehnyt liikaa ja se on huono tie. Siitähän näen hyvän esimerkin päivittäin. Voi paska!